Olenko nalkuttaja vai nalkutanko aiheesta?

 

Parisuhteet ei oo aina mitään helppoja ja niiden eteen on tehtävä paljon töitä.

Varsinkin jos asuu toisen kanssa yhdessä, ristiriitoja voi syntyä toisen kanssa siitä, miten kumpikin on aiemmin tottunut asiat tekemään ja jos asiat ei nyt menekään ihan toivotulla tavalla. Minä ja mieheni ollaan kohta oltu kaksi vuotta yhdessä. Vielä ei asuta saman katon alla, mutta melkein sellaiseksi sitä voi kutsua, kun majaillaan toinen toistemme luona aina pidempiä aikoja kerrallaan.

Tämä postaus onkin siis sellainen vuodatus-postaus, jossa kirjoitan niistä kumppanini inhottavista tavoista, jotka minua tavalla tai toisella ärsyttää.

Minä kun siis olen suhteessa miehen kanssa, niin olen omaksunut itselleni aika hyvin tämän naisen roolin. Yleensäkin aiemmissakin suhteissani minä olen ollut se naisellisempi osapuoli ja kumppanini puolestaan se miehekkäämpi. Se jotenkin tuntuu luontevalta.

------

Mieheni tavoissa ärsyttävät mm. seuraavat asiat:

- Roskien, likaisten astioiden ym. jättäminen pitkin poikin kämppää

- Ruonlaiton aikana yleensä keittiöön tulee kauhea sotku, koska mieheni ei pyyhi esimerkiksi likatahroja, joita lentää liedelle tai vaikkapa tiskipöydälle.

Mieheni tykkää myös paljon leipoa ja sen jälkeen keittiön lattia ja pöydät on täynnä jauhoja sun muuta leipomiseen liittyvää.

Ruoan raaka-aineitakin monesti löytyy sieltä pöydiltä ja lattialta.

- Vaatteiden jättäminen ympäri asuntoa, mm. likaiset sukatkin saattavat löytyä olohuoneen pöydän päältä.

- Kun on pesty pyykkiä ja vaatteet olis tarkoitus laittaa kuivana kaappiin, ni ne vaatteet laitetaan myttyinä sikin sokin vaatekaappia, että eihän sieltä mitään löydä, kun jotain etsit.

- Jääkaapissa on silloin tällöin mm. tyhjiä maito-  jogurttipurkkeja.

- Sen jälkeen kun ollaan syöty, niin astiat jätetään esipesemättöminä lavuaariin ( meillä ei ole astianpesukonetta ja on erittäin vmäistä tiskata vaikkapa sellaisia lautasia, joihin ne ruoasta tulleet liat on jämähtäny kiinni)

Mutta, ettei tää koko postaus ole pelkkää miehelleni nalkuttamista, niin miestäni ärsyttää minussa seuraavanlaiset asiat:

- Olen välillä melko hienohelma. En tykkää puhdistaa mitään vessan lattiakaivoja tai muutenkaan tehdä minkäänlaisia ns. ällöttäviä hommia, ellei oo ihan pakko.

- Liiallinen tarkkuus asioissa. Tämä tarkoittaa siis sitä, että joskus voisin vähän höllätä noissa siivoamiseen liittyvissä asioissa, kaiken ei aina tarvii olla niin tiptop.

- Oon laiska. Jep :D oon kova kyllä nalkuttamaan muille asioista, miten pitäis tehdä.. mutta aika ajoin itse heittäydyn todella laiskaksi, enkä liikuta eväänikään tehdäkseni asian eteen.

- Ja ehkä se yks ärsyttävimmistä piirteistä minussa on, se nalkuttaminen.

Tätä oonkin nyt viime aikoina paljon miettiny, että oonko mä vaan luonteeltani sellainen nalkuttaja-ihminen, joka tykkää napista asiasta kuin asiasta vai nalkutanko mä aiheesta? Onko siinä mitään perää?

Itse oon asiasta vähän ristiriitaisissa tunnelmissa, että tiedän kyllä että nalkutan toisinaan paljonkin. Mutta, jos kyse on yhteisestä viihtyvyydestä ja siisteydestä, niin onko siinä hivenen verran aihettakin pieneen napinaan?

Minkälaista teillä muilla suhteessa elävillä on? Onko tuttuja juttuja nämä?

Mistä te napisette toisillenne vai napisetteko mistään?

Sinkut voi puolestaan kertoa kokemuksistaan, silloin kun on olleet suhteessa?

- Rakastunut Mies

Milloin on oikea aika sanoa TAHDON?

Minun ja varmasti monen muunkin ihmisen yksi suurimmista haaveista elämässä on mennä naimisiin toisen ihmisen kanssa. Avioliitto on sopimus siitä, että haluaa elää ja jakaa toisen kanssa koko elämän ja olla rinnalla niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

Tosin toinen puoli minusta myös ajattelee asiaa siltäkin kannalta, että ei siihen avioliittoa tarvita, että toinen kanssa haluaa olla kuolemaansa asti.

Avioliitonkin merkitys on niin huomattavasti muuttunut vuosien saatossa.

Naimisiin riennetään ihan liian nopeasti, toisinaan ihan liian heppoisin perustein ja sitten heti ollaan kirjoittamassa eropapereita, kun vähän aikaa menee huonosti.

Joskus kyllä avioero on sekin oikea ratkaisu, jos toisen kanssa elämisestä ei tule kerta kaikkiaan yhtään mitään. Mutta työtä avioliiton eteen on syytä tehdä, että se kestää.

MILLOIN SITTEN ON OIKEA AIKA SANOA TAHDON?

Mitään oikeaa aikaa tuskin on, mutta itse en menisi ainakaan parin vuoden sisään suhteen aloittamisesta vielä naimisiin. En tiedä menisinkö vielä viidenkään vuoden sisään.

Se on kuitenkin niin iso asia jolla on paljon painoarvoa, että on hyvä elää arkea toisen kanssa kaikessa rauhassa, oppia tuntemaan toinen läpikotaisin, toisen hyvät ja huonot puolet ja myös tehdä töitä niiden mahdollisten ongelmien eteen, ennen kuin naimisiin.

Ero toki voi tulla siitäkin huolimatta, koska elämästä ei voi ikinä tietää - mutta ainakin liitto olisi kestävemmällä pohjalla. Mua suorastaan on monesti ihmetyttänyt se, miten jotkut ihmiset menee jo muutamien kuukausien tuntemisen jälkeen kihloihin. Joskus kuulin, että yksi pari oli mennyt kahden viikon seurustelun jälkeen.

Miksi niin sitten tehdään?

Onko se todistelua itselle tai toisille, että katsokaa nyt miten onnellisia me ollaan?

Vai onko se vain sitä kuuluisaa rakkauden huumaa, jonka vauhdissa mennään mulle-kaikki-heti-nyt- tyylillä ja sitten jälkikäteen mietitäänkin, että missä meni vikaan kun ero tulikin?

Joillekin sitten itse naimisiinmenokin on yksi suuri prinsessajuhla (etenkin naisille, mitä noita joitakin ohjelmia on tullut katsottua. Esim. Bridezillas. <-- Btw, hyvä ohjelma :D). Että nyt ollaan kaiken keskipisteenä, juhlien pitää olla mielettömän kokoiset, kaiken pitää olla täydellistä ja lahjoja pitää tietysti saada paljon ja niiden pitää olla hienoja ja kalliita.

Itse ihan hyvin voisin mennä naimisiin sen parin todistajan läsnäollessa ja ehkä jotkut pienet juhlat lähipiirin kesken ja siinä se. Ja vielä sellainen lisäys, kun jotkut naiset sanovat että hääpäivä on päivä jolloin morsian saa olla kaiken keskipiste, prinsessa ja mitä kaikkea, niin onhan hääpäivä myös miehenkin päivä. Molempien.

Mitäs te olette mieltä naimisiinmenosta? Onko se välttämätön asia todistaakseen toiselle, että toiseen haluaa sitoutua ja jakaa koko loppuelämänsä hänen kanssa? 

Ja milloin on ns. oikea aika sanoa tahdon, vai onko sille sellaista?

Mukavaa viikonloppua.

- Rakastunut mies

Haluan naimisiin ja lapsia, mutta kumppani ei !

Blogin otsikko koskettaa jollakin tavalla myös minua.

En ehkä tiedä niinkään avioliiton suhteen, haluanko ikinä naimisiin? Mutta ihan lapsesta asti olen toivonut, että minullakin joku päivä olisi lapsi/lapsia, joille opetan niitä tärkeitä arvoja mitä itse olen omilta vanhemmilta oppinut.

Kumppanini ei puolestaan halua lapsia. Ei ainakaan tällä hetkellä. Tosin en minäkään.

Mutta ehkä joskus tulevaisuudessa, vaikka 5-10 vuoden päästä?

Olen tätä asiaa pohtinut omalla ja yleisellä tasolla. Mitä jos olet löytänyt muuten aivan mahtavan ihmisen vierellesi kulkemaan, mutta sinun pitäisi olla valmis luopumaan joistakin tulevaisuuden haaveistasi? Tässä kun puhutaan kuitenkiin melko isoista haaveista.

Onko toisella oikeus niin sanotusti evätä sinulta nämä asiat, mutta toisaalta voitko sinäkään vaatia toiselta luopumaan hänen haaveistaan, jos hän ei halua naimisiin tai lapsia?

Juttelin muutamia viikkoja taaksepäin hyvän ystäväni kanssa asiasta ja hän sanoi, että jos nämä haaveet tulisi joskus ajankohtaiseksi, niin teidän pitäisi päästä jonkinlaiseen kompromissiin. Eli vähän niin kuin joko tai?

Joko naimisiin tai lapsia, mutta ei molempia?

Sehän olisi vähän niin kuin win-win tilanne molemmille osapuolille ja se ajatus kuulosti mielestäni hyvältä.

Olen itse sitä mieltä, että hyvää kumppania ei kannata heittää "hukkaan", jos kaikki haaveet eivät toteudukaan, mitä elämääsi olet suunnitellut. MUTTA. Kyllä minä ymmärrän kääntöpuolenkin asiasta, jos joku haluaa löytää juuri sellaisen ihmisen vierelle, jolla on yhteiset päämäärät, mitä haluaa elämältä.

Siinä ei tosiaankaan mitään pahaa ole, koska avioliitto ja lapset ovat kuitenkin iso asia.

Tällä hetkellä meillä (tai rakkaallani) on kuitenkin kaksi aivan mielettömän suloista kissaa ja ensi vuoden puolella otetaan todennäköisesti kolmas kun muutetaan yhteen.

Ne riittävät toistaiseksi ja niihin voi enimmän hoivaviettinsä "purkaa".

Eihän sitä tulevaisuudesta ikinä tiedä mitä se tuo tullessaan (*salaa toivoo lapsia ja avioliittoa*, hahah :D), mutta se on vain kylmä fakta elämässä, että ihan kaikkea ei voi saada mitä haluaa. Pitää olla tyytyväinen siihen mitä on nyt ja tässä.

Mitä te olette lukijat mieltä, voiko erilaiset tulevaisuuden suunnitelmat pilata muuten hyvän suhteen?

Onko oikein/väärin vaatia toiselta luopumaan jostakin haaveesta, jos itse ei ole haaveen suhteen samoilla linjoilla? (Mikäli siis se haave koskettaa molempia osapuolia).

- Rakastunut mies

Masentuneen ihmisen kanssa parisuhteessa

Onni on päätöksestä kii, täytyy piristyy, nousta ja pukeutuu./

Eikä saa jäädä vellomaan kaikkeen haikeaan, niin että masentuu.

Kyllä mä tiedän ja nääthän

miten reipas tänään oon?

Hymy huulilla työni mä teen.

Ja sinä täysin sokee oot,

sille kuinka mä suistunut oon - pimeyteen.

Johanna Kurkela - Ingrid

Masennus on yksi suurimmista kansantaudeistamme.

Yhä useampi nuori jää sen vuoksi eläkkeelle.

Omassa ystäväpiirissäni lähes joka toisella on diagnosoitu jonkinasteinen masennus tai paniikkihäiriö. Minulla myös. Keskivaikea masennus.

Sairastuin masennukseen ollessani 16-vuotias. Varmasti suurin syy masennukseeni oli kokemani koulukiusaus, jota kesti kokonaiset yhdeksän vuotta, eli koko sen ajan mitä olin peruskoulussa. Tuossa vaiheessa masennus ei ilmennyt minussa vielä niin pahasti, mutta se voimistui ollessani parisuhteessa melkein neljä vuotta narsistisen ihmisen kanssa, mistä aiemmin olen kirjoittanut tänne blogiin.

Olen usein miettinyt suhteissa ollessani, miten kukaan ihminen jaksaa tai on jaksanut olla minun kanssa? Sillä masentuneen ihmisen kanssa eläminen ei aina ole helppoa.

Olen syyllistänyt itseäni ja tuntenut olevani taakka ja häpeäksi, vaikka sairaudelleni en itse tietenkään voikaan mitään. 

En ole itse ollut pelkästään se "masentunut osapuoli" aina parisuhteissa. Minulla on muutaman kerran ollut juttua sellaisten ihmisten kanssa, joilla on ollut jonkinasteinen masennus, eikä se ole aina helppoa sivustakatsottavaa, jos niin voi sanoa.

Pahinta on nähdä, kun toinen satuttaa itseään tai toisella on niin suunnattoman paha olla, ettet enää yksinkertaisesti tiedä mitä tehdä.

Olen kysynyt nykyiseltä kumppaniltani, että mitä tuntemuksia masennukseni on aiheuttanut hänessä? Hän kertoi, että suurin tuntemus on pelko. Pelko siitä, että jotakin pahaa tapahtuu. Olen aiheuttanut myös pari kertaa aiheen pelkoon, kun olen ollut itsetuhoinen

ja aiheuttanut hänelle asiasta ikävät traumat.

Tämä on myös lisännyt itseni syyllistämistä siitä, että olen miettinyt miten hän jaksaa olla minun kanssa? Miten hän jaksaa olla huolissaan minusta?

Mutta rakkaus kuitenkin kantaa. Rakkaus auttaa jaksamaan. Ja kun toista ihmistä rakastaa niin paljon, haluaa hänen vierellään seistä vankkumattomana niinä myrskyisinäkin hetkinä elämässä.

Masentuneen ihmisen kanssa myöskään arki ei ole aina helpoimmasta päästä. Ne päivän askareet voivat toiselle olla ihan helppoja, mutta masentuneelle ne saattavat olla ylitsepääsemättömän vaikeita.

Myöskin vielä palatakseni hieman aiempaan, mietitystä ja jonkinlaista häpeää on aiemmin aiheuttanut elämässä se, että miten on uskaltanut kertoa sille toiselle ihmisille, johon on tutustunut, että sairastan masennusta ja syön lääkkeitä?

Joillakin ihmisillä voi olla sairaudesta ennakkoluulonsa tai liian vähän tietoa.

Masentunut ihminen ei välttämättä ole hullu, väkivaltainen tai millään lailla muusta massasta poikkeava. Hän saattaa olla ihan tavallisen oloinen kaduntallaaja, hyvin pukeutunut, hymyilevä ja menestyksekkäänkin oloinen ihminen, mutta hän saattaa silti sairastaa masennusta. Salakavala tauti, jota ei päälle päin näe.

Oletko sinä seurustellut/seurustelet masentuneen ihmisen kanssa?

Tai onko sinulla masennusta?

Miten se vaikuttaa tai vaikuttaako mitenkään teidän suhteeseenne?

Täytyykö rakkauden kestää kaikkea vai onko itsekästä jos omat voimavarat eivät jossain vaiheessa enää riitä auttamaan ja tukemaan toista?

- Rakastunut mies

Maaliskuu pulkassa - Kuulumisia, yhteishakua, sairastelua ja epätietoisuutta

Yläpuolella rakkaani kissa <3

(se on semmonen hassu, että aina ku sitä alkaa silittää niin se äännähtää, että "puurrhh..", ihan ku se tervehtisi tai jotain.)

Ajattelin kirjoittaa tänne tällaisen ekan kuulumisia-postauksen, jossa vähän kirjottelen omasta elämästäni ja mitä se pitää sisällään.

Vaikka parisuhdeblogi tämä onkin, niin kiva on silloin tällöin kirjoittaa muutakin.

Ensinnäkin, mikä on ihan uskomatonta on se - että aloitin kirjoittamaan tätä blogia vähän vajaa kuukausi sitten ja täällä sivuilla on kohta jo 6500 näyttökertaa. Ja kommenttejakin oon saanut aika mukavasti, joten kiitos niistä. Mukava on ollut, kun ihmiset on kommentoineet ja oon päässyt tutustumaan myös uusiin mielenkiintoisiin blogeihin.

Muuten, elämä on ollut aika tasaista tallaamista. Toista viikkoa tässä nyt sairastelen, eka oli kullassa flunssa ja sitten se saman tien iski muhun. Kurkkuun koskee, yskittää, välillä ei lähe ääntä ollenkaan ja nenä täynnä räkää. Lisäksi tuntuu ku tonne toiseen sieraimeen ois jumittunu joku iso kuiva räkä tai veriklöntti tai mikä lie, siihen koskee aika paljon ja muutenkin tuntuu että siellä on jotain ylimäärästä. Sais mennä jo ohi tämä.

Viikonloppuna ois tarkoitus mennä omalle kämpälle, kun nyt oon ollu täällä rakkaani luona. Välillä tekee hyvää olla hetki erossakin, kun tämmösissä yksiöissä aina vuoron perään punkataan ja mulla ois tarkotuksena myös päästä omaan rauhaan tekemään hakulomake ammattikorkeaan matkailu- ja ravitsemuspuolelle. Tällä hetkellä kun en oo töissä, enkä koulussa niin virike päiviin ois enemmän kun tervetullutta.

Opiskeluahan se tietää jälleen kolme ja puoli vuotta, mutta jospa se menis nopeesti.

Ainut vaan, mikä vähän vaivaa mieltä on se että.. vaikka täytän tänä vuonna jo 28, en oo edelleenkään varma mitä haluan tehdä sitten "isona". Mä en oikein tiiä mikä mua kiinnostaa tai välillä kiinnostaa niin moni asia, etten tiedä minkä valita tai mitä kohti lähteä.

Haaveilen aina sillon tällöin, että jos ois varmaa että voisin kirjoittamisella itseni elättää, niin sitä kohti lähtisin ehdottomasti.

No, kyllähän hyvin menestyneet kirjailijat Suomessa tienaakin varmasti ihan hyvin, mutta kun se ei ole ikinä varmaa että jos kirjan kirjoittaa, että kiinnostuuko siitä kukaan kustannusyhtiö tai ostaisiko sitä kirjaa ees kukaan vai olisko se heti alelaarissa? :D

Että realistisempaa vaan on, että leipänsä tienaa opiskelemalla itsensä vaikka nyt tuoksi restonomiksi.

No.. ei pidä liikaa murehtia, asioilla on tapana järjestyä. Mieli mulla on jo melkein kokonaan kesässä ja sitä tässä kovasti odottelen, ei olekaan onneksi enää pitkä aika.

Tämä talvi tosin ei ole talvelta tuntunutkaan pahemmin, kun ainakin täällä Kuopiossa on ollu niin sulaa ja välillä melko lämpimiäkin päiviä.

Ihan hyvä vaan, ei oo yhtään ikävä mitään paukkupakkasia!

Tässäpä hieman näitä kuulumisia.

Kiitos kuluneesta kuukaudesta ja pysykäähän kartalla jatkossakin ;)

Onko kellään muulla yhteishakua menossa tai ongelmia alan valitsemisen suhteen? Entä minkälaisia kesäsuunnitelmia ihmisillä on?

- Rakastunut Mies

ps. Hyvä biisi tuo.

Narsistin kanssa parisuhteessa

Moikka. Pahoittelut kun ei oo tullut vähään aikaan mitään postauksia tänne. On ollu tässä menoa ja meininkiä, niin ei oo ehtiny koneen äärelle pahemmin istahtamaan :D mutta täällä taasen.

On tullut aika paljoa kirjoiteltua tänne parisuhteista, sen ongelmista ym. aika yleisellä tasolla, joten ajattelin tässä postauksessa kirjoittaa hieman henkilökohtaisempaa materiaalia. Eli, parisuhteesta (onneksi entisestä) narsistisen ihmisen kanssa.

Parisuhde narsistin kanssa on omanlainen helvetti, jos niin voi sanoa. Sellainen myrkyllinen parisuhde melkein tuhosi minun elämäni. 

Narsisteilla on monenlaisia piirteitä, joten siksi sellainen ihminen onkin vaikea tunnistaa. Ja mitä rakkauteen tulee, rakkaus on tunnetusti sokea eikä niitä piirteitä välttämättä edes huomata toisessa ihmisessä tai voidaan kuvitella, että kyllä ne inhottavat puolet siitä ohi menee ja ihminen voi muuttua. Narsismi on kuitenkin sairaus, joka tarvitsee hoitoa.

Muutamia narsistille ominaisia piirteitä on:

- Liian suuret käsitykset itsestään

- Muiden hyväksikäyttö

- Empatian puute

- Ylimielisyys ja röyhkeys

- Uskoo olevansa ainutlaatuinen/vaatii korostunutta ihailua

Narsistinen ihminen ei myöskään osaa nähdä omaa narsistisuuttaan negatiivisena asiana, vaan hänen on helppo heittäytyä marttyyriksi tilanteessa kuin tilanteessa.

Nyt oma tarinani.

Tutustuin vuonna 2006 ollessani vasta 18-vuotias tähän exään. 

Kutsun häntä tässä tekstissä nyt exäksi, koska en halua paljastaa nimiä ihan yksityisyydensuojankin takia.

Asuin tuolloin sellaisessa melko pienessä kaupungissa ja olin juuri aloittanut opiskelut.

Suhteen alkuvaiheessa kaikki oli tietysti mahtavaa. Toisen kanssa synkkas asiat hyvin yhteen, oltiin koko ajan toistemme kanssa, tehtiin yhdessä kaikkia kivoja asioita ym. mitä nyt suhteeseen yleensä kuului.

Aika nopeasti sitten tilanne kuitenkin alkoi muuttua. Exä ei ollut silloin töissä tai koulussa, niin se yöt pitkät kuunteli mun asunnossa musiikkia ym. häiritsi muilla tavoilla, vaikka olin jo nukkumassa, koska mulla oli seuraavana päivänä koulua.

Exä alkoi arvostella mun koulussakäyntiä ja alaa jota opiskelin ja sanoi, etten tule ikinä pärjäämään sillä alalla, se ala oli mulle kuulemma väärä ja että mun ois ollut sama lopettaa koulu. Sen lisäksi exä alkoi olla myös mustasukkainen mun kavereista, kaikissa kavereissa oli hänen mielestään joku vika, eikä niitä sen takia olisi tarvinnut nähdä.

Kerrottuani exästä parille luokkakaverille ja muille kavereille, kaveritkin kehotti että mun pitäis jättää tää ihminen, että se ei tee hyvää mulle. Mä en kuitenkaan kuunnellut ketään tai sanoin, että "kyllä kaikki tästä vielä muuttuu parhain päin".

Sitten lopulta jätinkin kouluni kesken ja muutettiin yhdessä toiseen kaupunkiin kaksioon asumaan. Alussa kaikki näytti taas hyvältä. Meillä oli kivaa yhdessä. Yhdessäasuminen tuntui hyvältä ratkaisulta. Elämä kukoisti.

Sitä ei kuitenkaan taas kauaa jatkunut, kun eksäni alko taas olemaan mustasukkainen mun uusista kavereista. Sen lisäksi se alko arvostelemaan mua koko ajan. Mun ulkonäköä, painoa, vaatteita, mun käyttäytymistä, jopa mun vanhempia. Kaikessa oli hänen mielestä jotain vikaa ja kun otin asian puheeksi, hän sanoi että oli kaiken tarkoittanut vain vitsillä tai sitten hän heittäytyi marttyyriksi ja sanoi että, minä vain valitan hänelle aina samoista asioista. Jotenkin minusta tuntui välillä, että hän jopa usein nautti siitä että sai lytätä mua mahdollisimman alas.

Sitten vähitellen suhteen edetessä alkoi paljastua hänestä kaikkia yllättäviä asioita. Hän oli valehdellut itsestään vanhemmillensa vaikka mitä asioita. Hänen vanhemmat luuli että hänen lapsellaan on ammatti, töitä, eikä rahaongelmia ollut vaikka kaikki oli valhetta.

Luottotiedotkin häneltä oli mennyt, mistä hän ei viitsinyt edes mainita, ennen kuin alettiin etsiä sitä asuntoa meille. Silloinhan sekin vasta kävi ilmi. Minun oli siis vaikea luottaakaan enää häneen, koska mietin mitähän kaikkea hän oli minulle valehdellut.

Eikä hänen valehtelut ja sanallinen satuttaminen minua kohtaan ollut suinkaan ainoita ikäviä asioita. Hän veti riitoihimme mukaan minun kuolleita sukulaisia. Hän oli kohtaani väkivaltainen ja kerran ajoi puukollakin minua takaa yhteisessä asunnossamme.

Ja olihan sitä vielä paljon kaikkea muutakin paskaa, kuinka hän vaikkapa osti itselleen aina kaikkea kivaa ja jonninjoutavaakin ja minä jouduin aina huolehtimaan laskujen maksusta ja siitä että meillä oli ruokaa jääkaapissa. Mä en saanut itselleni ikinä ostaa mitään mukavaa.

Vuonna 2010 sitten viimein pääsin hänestä lopullisesti eroon. Eli oltiin melkein neljä vuotta yhdessä. En todellakaan tiedä miten jaksoin niin kauan häntä. Kai se oli vaan sitä rakkautta ja koitin uskoa että kaikki muuttuisi vielä paremmaksi. 

Silloinkin, kun olin häntä jättämässä, hän alkoi heti uhkailemaan itsensä tappamisella kiristääkseen minua, mutta elossa hän on tänäkin päivänä.

Meidän suhteen jälkeen mulla meni tosi kauan, ennen kuin pystyin mitään uutta suhdetta edes miettimään. Mulla oli kauan pelko, että kaikki ihmiset on samanlaisia ja uskoin jo että mussa oli pakko olla vikaa, koska exänihän pilasi itsetuntoni ihan täysin haukkumalla ihan koko ajan.

Onneksi olen nyt saanut kerättyä itsetuntoani aika hyvin takaisin ja tällä hetkellä elän hyvässä suhteessa, jossa minun ei tarvitse mitään noin hirveää kokea.

Ihmishirviöitä tosiaan on olemassa. 

Toivon, että jos joku on tällaisen tai vähääkin tämän tyyppisen ihmisen kanssa parisuhteessa tai ylipäätään tekemisissä, koska kyllähän narsisteja on ystävyyssuhteissakin, niin kannattaa kaksi kertaa miettiä kannattaako sellaista ihmistä pitää lähellään. Koska omasta kokemusta voin sanoa että se vie kaikki voimat ja pahimmillaan sellainen ihmissuhde voi olla vaarallinenkin.

Kenenkään ei tulisi kokea mitään tuollaista mitä itse olen kokenut. En tietenkään suhteen aikana itsekään ollut aina se viaton enkeli ja puhdas pulmunen, koska kaikkihan me ollaan ihmisiä ja tehdään virheitä, mutta se on ihan tervettä. Narsismi, ei ole.

Kiitos, jos jaksoit lukea tänne asti!

Ja kerro meille, jos olet kokenut tai nähnyt jotain vastaavaa?

- Rakastunut  mies