keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Parisuhteen loppu ei ole elämän loppu


Eroaminen on aina ikävä asia. Vielä vaikeamman siitä tekee mitä pidempään toisen kanssa on ollut ja jos itse on onnensa kukkuloilla suhteessa, mutta toinen yhtäkkiä ottaa ja lähtee.
Jättäminen on myös vaikeaa jättäjällekin, koska kukapa haluaisi toista satuttaa. Jättäjän rooli kuitenkin ehkä on vähän helpompi, koska se osapuoli on jo ehtinyt totuttautua ajattelemaan, minkälaista elämä voisi olla ilman toista. Tosin nämäkin asiat aina riippuvat itse ihmisestä. Toiset ottaa herkemmin asiat, kuin toiset.

Mutta vaikka parisuhde päättyisikin, niin elämä siitä huolimatta jatkuu.
Minusta on ollut surullista nähdä, kuinka esimerkiksi teini-ikäiset tytöt saattavat ottaa eron jopa niin raskaasti, että alkavat viiltelemään tai satuttamaan itseään.
Tai saattavat ajatella, etteivät kelpaa toiselle sellaisena kuin on, jonka myötä osa alkaa tarkkailemaan omaa painoaan, ulkonäköään ym. entistäkin tarkemmin.
Tämä ei tietenkään päde kaikkiin teini-ikäisiin, mutta valitettavan usealla näitä ongelmia on, ongelmia joita ei ystävät tai vanhemmat päälle päin edes huomaa.

Eroaminen koskettaa kaikkia, kaikenikäisiä ja niin miehiä kuin naisiakin.
Elämä toisen kanssa ei mennytkään niin kuin oli suunnitellut tai yhdessä on ehkä ennätetty perustaa perhe, on talo, asuntolainat, autot ym. ja PAM, yhtäkkiä kaikki valuu käsistä pois.

Vaikeudet voi kuitenkin kääntää voitoksikin. Mitä kaikkea elämä voikaan vielä sinkkuna tarjota? Olitteko kumppaninne kanssa kuitenkaan niin onnellisia, mitä olit luullut? Pitikö teitä yhdessä lapset ja asunto? Olitteko yhdessä vain siksi, että ette osanneet enää elää yksin?  On myös olemassa sellaisia ihmistyyppejä, jotka haluavat seurustella koko ajan jonkun kanssa, koska eivät yksinkertaisesti kestä ajatusta itsenäisestä elämästä. Kun taas on myös niitä, jotka haluavat elää koko elämänsä sinkkuna.

Mitä hyvää sitten eron mukanaan tuoma sinkkuus voisi tuoda tullessaan?

* Et ole tilivelvollinen kenellekään tekemisistäsi

* Vältyt ehkä enemmän riidoilta, varsinkin jos suhteesi on ollut riitaisa

* Toisen pahat tavat ei ole enää "riesanasi"

* Ehkä löydät sellaisen ihmisen rinnallesi, joka oikeasti rakastaa sinua sellaisena kuin olet. Tämä varsinkin niille, jotka ovat suhteessa missä toinen ei ole juuri mihinkään sinussa tyytyväinen, vaan arvostelee kaikkea.

* Rahankäyttö vähenee (todennäköisesti itse kulutat elintarvikkeita vähemmän)

* Saatat ehkä aloittaa sinkkuuden myötä jonkin uuden harrastuksen


Haluan siis muistuttaa kaikkia niitä, jotka ovat tulleet jätetyksi, jättäneet tai harkitsevat eroa, että joskus ero voi olla se ainoa oikea ratkaisu. Aina ei rakkauskaan pelkästään riitä, jos suhteessa ei ole enää hyvä olla tai ongelmia on liikaa.

Toista ei myöskään saa kahlita suhteeseen. Tiedän, että sinuun on sattunut - jos olet tullut jätetyksi, mutta joskus toisen on annettava mennä. Toisellakin on oikeus omaan elämään ja omiin päätöksiin. Niin kuin myös ne jotka ovat olleet jättäjän roolissa, tiedän että sinua pelottaa toisen puolesta. Miten toinen jaksaa? Mutta pieni itsekkyyskin on elämässä tervettä. Sinun täytyy vain luottaa siihen, että aika parantaa toisenkin haavat ennen pitkää.

Parisuhteen loppu ei ole elämän loppu, ehkä se on jonkin uuden alku?

Millaisia kokemuksia Sinulla on erosta?
Oletko itse ollut jättäjä, jätetty vai molempia?

- Rakastunut mies

ps. Rakastunut mies ei enää kirjoittele animaatiohahmon takaa, päätin lisätä tänne itsestäni kuvan, että näätte minkälainen tyyppi täällä näitä juttuja raapustaa :)




9 kommenttia:

  1. Mä oon itse ollut kummassakin roolissa, joskin silloin kun olin se jättäjä, niin tilanne oli kyllä niin katastrofaalinen, että olin lähinnä se tilanteen ensimmäiseksi ääneen sanonut. Toisella kertaa olin ihan reilusti se jätetty, ja se oli kyllä kamalaa. Se tuntu hirveen epäreilulta, oli tosi vaikea ajatella tuota, että toisella on oikeus omiin päätöksiin. Helposti sitä vaan ajattelee, että voi kun mulla on niin kamalaa tässä että ei käy. Oli tosi vaikea hyväksyä, että ei saa ite päättää. Mutta oli se kyllä myös herätys, huomasin, että olin tosi jumiutunu omiin ajatuksiini. Ja niinhän se on, että ei oo mitään pointtia haluta olla ihmisen kanssa, joka ei enää halua olla sun kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, jätetyksi tuleminen on kyllä hirveetä. Nimenomaan tuo, että kun sitä ajattelee, että ei mulle voi eikä saa käydä näin. Miks mä aina joudun pettymään? mikä mussa on vikana? jne.
      Sitä ei vaan halua tajuta, että ehkä toinen ei enää ollut onnellinen ja pakkohan se on päästää jatkamaan elämäänsä yksin, jos niin haluaa.

      Tuossakin jättäjän roolissa on niin eroja, että itse kun vuonna 2010 jätin narsistisen ihmisen, niin sillon se tuntu jotenkin suhteellisen helpolta, vaikka pitkä suhde olikin takana.. mutta kun se yhteiselo oli jotain niin kamalaa, että se ero oli ainoa oikea ratkaisu.

      Mutta sitten kun on ollut niitäkin tilanteita, että toinen ihminen on ollut niin kultainen ja hyväsydäminen, mutta ei oo kuitenkaan tuntunu sellaselta oikeenlaiselta kumppanilta lopulta, ni sillon se jättäminen tuntuu jotenki ihan hirveeltä.

      On se niin vaihtelevaa :D

      Poista
  2. Oma ensimmäinen parisuhde oli ihan katastrofi jo alkaessaan. Lopulta mulla oli niin paha olla siinä, että oli pakko lopettaa koko suhde. Silleen ehkä hoidin sen vähän epäreilusti, että pidin kaiken pahan olon sisälläni ja sitten vaan yhtäkkiä ihan tyhjästä sanoin että hei tää ei nyt toimi. Ite olin miettiny sen asian tosi perusteellisesti ja olin tehnyt päätöksen, että on pakko lopettaa se suhde. Sille toiselle se taas tuli sitten ihan puskista totta kai, mutta niin kun sanoin se suhde oli ihan onneton. Ei muutenkaan koskaan puhuttu yhtään mistään, ja ne ongelmat oli kyllä sellasia että ei ne ois puhumalla siitä mihinkään parempaan edes muuttunut. Toisaalta oisin halunnu saada sen toisen näkemään miksi mulla oli niin paha olla siinä suhteessa ja että suurimmaksi osaksi se johtu just hänestä. Mutta hää nyt oli sellanen ihminen, että ei nähny itessään ja tekemisissään yhtään mitään väärää. En sitten turhaan jaksanu satuttaa itteeni enempää yrittämällä jotain joka ois ollu mahdotonta. Toivottavasti joku joskus tulevaisuudessa saa senkin ihmisen silmät avautumaan. Siitäkin erosta toipuminen otti silti oman aikansa, vaikka ois voinu luulla että kukapa nyt niin huonoa suhdetta kaipailis. Ei ero varmaan koskaan ole kummallekaan mikään helppo asia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on aika yleistä, että paha olo halutaan pitää sisällään. Joko riippuu sitten siitä, ettei ole tottunut puhumaan tunteistaan ääneen tai sitten pelkää sitä, jos omilla sanoillaan satuttaa sitä toista. Onhan se ehkä vähän epäreilua toista kohtaan, ettei asioista ole ääneen puhunut, mutta sinulla on varmasti ollut syysi ja kaikkihan meistä joskus toimii siten, mikä sitten jälkikäteen saattaa harmittaa.

      Tuokin varmasti vaikuttaa siihen puhumattomuuteen, jos olitte suhteessanne tottuneet siihen, että asioita ei käsitellä. Lisäksi jos toinen on luonteeltaan sellainen, joka ei näe itsessään ja tekemisissään mitään väärää, niin silloin on vieläkin hankalampaa mistään puhua. Itsekin olen seurustellut muunnoin sellaisen ihmisen kanssa ja se on tosi voimia vievää ja turhauttavaa.
      Hyvä parisuhde kun juuri perustuu siihen että kaikesta pitää pystyä keskustelemaan.

      Aina se erosta toipuminen vie oman aikansa, oli se suhde sitten huono tai ihan hyvä. Jokainen ihminen kuitenkin jättää ihmiseen jonkinlaisen jäljen ja on siellä onnettomienkin aikojen välissä varmaan ollut joskus jotain hyviäkin muistoja.

      Pääasia että elämässä menee eteenpäin, eikä paikalleen jää vellomaan :)

      Poista
  3. Molemmat roolit tuttuja. Viimeksi olin jätetty ja valitettavasti reagoin siihen juurikin itseäni satuttamalla (ne arvet näkyy vieläkin kädessä vähän) ja vaikka nyt olenkin jo päässyt exästä ylitse enkä haluais edes takasin, niin siltikin on olo etten kelpaa enää kundille muuten kun ystävänä... :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, ikävää kuulla että oot menny viiltelemään :(
      Toivottavasti et enää tai vastaisuudessa tee niin. Ei oo sen arvoista ja jättää vaan ikävät jäljet. Nimimerkillä kokemusta on.

      Niin ja vilkasin sun blogger-profiilia. Oot kuule vielä nuori tyttö, sulla on koko elämä edessä aikaa löytää se kundi vierelles. :) nauti nyt vaan sinkkuudesta ja luo itsellesi tavoitteita elämään. Kyllä se rakkauskin jossain kohti varmasti potkaisee.

      Poista
  4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  5. Olin suhteessa narsistin kanssa kolme vuotta. Koko suhde oli yhtä ylä- ja alamäkeä. Minua haukuttiin omassa asunnossani huoraksi, jopa vanhempieni kuullen heidän ollessaan käymässä. Pari kertaa erosimme, mutta sopisimme ja palasimme yhteen. Hän lupasi muuttua ja niin myös minäkin, koska koin jo valmiiksi olevani se suhteen paska osapuoli sen henkisen alistamisen takia. Kunnes ystäväni valaisivat minua tilanteesta, aluksi tosin kielsin heille että asia ei ole niin. Aloin kuitenkin tarkkailla mieheni käytöstä ja tein elämäni parhaimman ratkaisun 25 -vuotis-syntympäivänäni. Jätin hänet lopullisesti.

    Eron jälkeenkin hänellä oli tarve syyllistää minua. Nykyään koen olevani onnellisempi ja elän paljon tasapainoisempaa elämää kuin silloin. Koen olevani vapaa ja täynnä mahdollisuuksia. Tosin arvethan tuollainen jättää ihmiseen, mutta koitan kohdata ihmisiä avoimella mielin ajattelematta menneisyyttä. :)

    Ilman ystäviäni olisin tuskin tajunnut todellisuutta. Olen heille todella kiitollinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän, mistä puhut. Itsekin narsistin kanssa melkein neljä vuotta seurustelleena. Just tuota haukkumista ja henkistä alistamista.
      Toinen ei ikinä myöntänyt, että hänessä on mitään vikaa - vaan se vika ja syy oli aina itsessä. Vähitellen sitä just alkaa uskomaan, että onko asia tosiaan niin.

      Mun eksä kanssa lupasi muuttua, mutta ennen pitkään sitä huomas, että nehän on sanoja vaan. Narsistit tuskin ikinä muuttuu. Ainakaan kovin paljoa.

      Hyvä että sulla on viisaita ystäviä, jotka on saanu sinut ymmärtämään ettei ole mitään järkeä jäädä enää suhteeseen, jossa joutuu vaan kärsimään.

      Arvet tosiaankin tuollainen suhde aina jättää. Pitkään sitä jopa elää semmosen pelon kanssa, että uskaltaako tutustua enää kehenkään? onko kaikki samanlaisia? Tai sitten yksikin piirre jossain "uudessa" ihmisessä joka muistuttaa siitä vanhasta elämästä, saattaa nostattaa ihokarvat jo pystyyn.

      Onneksi maailmassa on kuitenkin hyviäkin ihmisiä :)

      Poista