Onni on päätöksestä kii, täytyy piristyy, nousta ja pukeutuu./
Eikä saa jäädä vellomaan kaikkeen haikeaan, niin että masentuu.
Kyllä mä tiedän ja nääthän
miten reipas tänään oon?
Hymy huulilla työni mä teen.
Ja sinä täysin sokee oot,
sille kuinka mä suistunut oon - pimeyteen.
Johanna Kurkela - Ingrid
Masennus on yksi suurimmista kansantaudeistamme.
Yhä useampi nuori jää sen vuoksi eläkkeelle.
Omassa ystäväpiirissäni lähes joka toisella on diagnosoitu jonkinasteinen masennus tai paniikkihäiriö. Minulla myös. Keskivaikea masennus.
Sairastuin masennukseen ollessani 16-vuotias. Varmasti suurin syy masennukseeni oli kokemani koulukiusaus, jota kesti kokonaiset yhdeksän vuotta, eli koko sen ajan mitä olin peruskoulussa. Tuossa vaiheessa masennus ei ilmennyt minussa vielä niin pahasti, mutta se voimistui ollessani parisuhteessa melkein neljä vuotta narsistisen ihmisen kanssa, mistä aiemmin olen kirjoittanut tänne blogiin.
Olen usein miettinyt suhteissa ollessani, miten kukaan ihminen jaksaa tai on jaksanut olla minun kanssa? Sillä masentuneen ihmisen kanssa eläminen ei aina ole helppoa.
Olen syyllistänyt itseäni ja tuntenut olevani taakka ja häpeäksi, vaikka sairaudelleni en itse tietenkään voikaan mitään.
En ole itse ollut pelkästään se "masentunut osapuoli" aina parisuhteissa. Minulla on muutaman kerran ollut juttua sellaisten ihmisten kanssa, joilla on ollut jonkinasteinen masennus, eikä se ole aina helppoa sivustakatsottavaa, jos niin voi sanoa.
Pahinta on nähdä, kun toinen satuttaa itseään tai toisella on niin suunnattoman paha olla, ettet enää yksinkertaisesti tiedä mitä tehdä.
Olen kysynyt nykyiseltä kumppaniltani, että mitä tuntemuksia masennukseni on aiheuttanut hänessä? Hän kertoi, että suurin tuntemus on pelko. Pelko siitä, että jotakin pahaa tapahtuu. Olen aiheuttanut myös pari kertaa aiheen pelkoon, kun olen ollut itsetuhoinen
ja aiheuttanut hänelle asiasta ikävät traumat.
Tämä on myös lisännyt itseni syyllistämistä siitä, että olen miettinyt miten hän jaksaa olla minun kanssa? Miten hän jaksaa olla huolissaan minusta?
Mutta rakkaus kuitenkin kantaa. Rakkaus auttaa jaksamaan. Ja kun toista ihmistä rakastaa niin paljon, haluaa hänen vierellään seistä vankkumattomana niinä myrskyisinäkin hetkinä elämässä.
Masentuneen ihmisen kanssa myöskään arki ei ole aina helpoimmasta päästä. Ne päivän askareet voivat toiselle olla ihan helppoja, mutta masentuneelle ne saattavat olla ylitsepääsemättömän vaikeita.
Myöskin vielä palatakseni hieman aiempaan, mietitystä ja jonkinlaista häpeää on aiemmin aiheuttanut elämässä se, että miten on uskaltanut kertoa sille toiselle ihmisille, johon on tutustunut, että sairastan masennusta ja syön lääkkeitä?
Joillakin ihmisillä voi olla sairaudesta ennakkoluulonsa tai liian vähän tietoa.
Masentunut ihminen ei välttämättä ole hullu, väkivaltainen tai millään lailla muusta massasta poikkeava. Hän saattaa olla ihan tavallisen oloinen kaduntallaaja, hyvin pukeutunut, hymyilevä ja menestyksekkäänkin oloinen ihminen, mutta hän saattaa silti sairastaa masennusta. Salakavala tauti, jota ei päälle päin näe.
Oletko sinä seurustellut/seurustelet masentuneen ihmisen kanssa?
Tai onko sinulla masennusta?
Miten se vaikuttaa tai vaikuttaako mitenkään teidän suhteeseenne?
Täytyykö rakkauden kestää kaikkea vai onko itsekästä jos omat voimavarat eivät jossain vaiheessa enää riitä auttamaan ja tukemaan toista?
- Rakastunut mies
Löysin blogisi sattumalta ja pakko kommentoida. Itse olen seurustellut masentuneen ihmisen kanssa ja minulta loppui lopulta voimat...lähdin suhteesta sillä ilkeimmällä tavalla mutta ei siitä enempää.
VastaaPoistaSuhteessa masentuneisuus korostui etenkin niin, että mies jatkuvasti itki kuinka ei kelpaa minulle jne, en missään vaiheessa antanut olettaa edes noin ja minua satuttaa eniten se, että joku tärkeä ihminen käy väittämään etten enää välitä hänestä, minulta loppui auttamis ja uskottelukeinot kesken.
En ajattele olleeni itsekäs, kun halusin jatkaa elämääni yksin vielä kun olin itse onnellinen ja voin sanoa, että ero oli yksi niitä parhaita päätöksiä elämässä :)
Hei!
PoistaEi se tosiaan itsekästä ole, että lähtee suhteesta pois jos itse ei enää henkisesti jaksa, eikä enää löydä keinoja miten auttaa toista.
Oma terveys ja jaksaminen kuitenkin pitää muistaa ennen kaikkea! :)
Mulla on diagnosoitu vakava masennus, ahdistuneisuushäiriö, ptsd ja skitsofrenia. Jopa tukholma syndroomasta on ollut puhetta -.- Kaikki alkaneet samalla tavalla kuin sinullakin: kiusaamisesta. Vielä aikuisiälläkin osa ala- ja yläasteaikaisista kiusaajista jatkavat toimiaan, mikä vaikuttaa jatkuvasti mun ihmissuhteisiin. En uskalla olla ikäisteni seurassa juuri lainkaan, traumat on liian suuret. Oon seurustellut saman ihmisen kanssa 16 vuotiaasta. Kaikki alkoi netistä, koska in RL en ikinä sais suutani auki. Netissä on muutenkin helpompi avautua kuin kasvotusten. Kaiken se kestää sanotaan, mutta jos se hetki tulee, ettei kumpikaan OIKEASTI enää jaksa, voi olla järkevämpää ottaa aikalisä kuin kulkea käsikädessä laitoshelvettiin.
VastaaPoistaHei!
PoistaUskomatonta miten jotkut kiusaajista vielä aikuisiälläkin jatkaa kiusaamista. Ehkä lapsena/teini-iässä sen vielä joten kuten "ymmärtää" sen kiusaamisen, mutta ei enää aikuisena. Todella ikävä kuulla.
Saako kysyä oletko saanut apua tuohon kiusaamisongelmaan?
Niin ja oikeassa olet tuosta että jos kumpikaan ei enää jaksa, niin silloin on hyvä ottaa se aikalisä tai lähteä ihan eri teille. Suhteen tarkoituksena ei ole kuitenkaan tuhota toista tai itseään.
Saat kysyä :) Oon saanut apua ja tukea paljon, mutta traumojen takia en oo vienyt asiaa ylemmille tahoille. Köyhää käytöstä asianomaisilta, todellakin. Onneksi paikkakunnan vaihto on hieman rauhoittanut tilannetta.
PoistaAikalisän ei välttämättä tarvii tarkoittaa totaalista eroa ;)
Hienoa kuulla, että oot saanut apua!
PoistaJa paikkakunnan vaihto kyllä monesti rauhoittaa tilannetta.
Itsekin aikoinani muutin kotikunnalta toiseen kaupunkiin,
niin ei ollut kiusaamista enää :)
Oon ollu masentuneen ihmisen rakkaudenkohde, ja se oli/on lievästi sanottuna rankkaa. Ei vaan osaa samaistua toisen olotiloihin ja pelkää kokoajan toisen puolesta. Ja pahin on se syyllisyys. Miksen pysty rakastamaan takasin?
VastaaPoistaMusta on käsittämätöntä miten vaikeita asioita joutuu käsittelemään jo niin nuoresta pitäen.
Vaikea sitä masentunutta on ymmärtää, jos ei ole itse vastaavaa kokenut. Vähän sama monien muidenkin sairauksien kohdalla. Tukena voi olla ja kuunnella, mutta täysin samaistua tuskin voi.
PoistaTurha kuitenkaan on itseään ruveta syyllistämään, jos ei pysty rakastamaan takaisin. Sitä rakkautta joko on tai sitä ei ole, pakottamalla se ei tule.
Se on tosiaan surullista ja käsittämätöntä minkälaisia asioita ihmiset, varsinkin niin monet nuoretkin joutuvat kokemaan. Niin sanotusti onni ei oo ollu monesti niiden ihmisten puolella. Mutta jotkut vastoinkäymisetkin voi kääntää voitoksi, riippuu mistä asiasta sitten on kyse.
Minua koulukiusaaminen ja parisuhde narsistin kanssa on vahvistanut ihmisenä todella paljon, vaikka paljon se on minua murentanutkin.
Ehkä kaikella lopulta on jokin suurempi tarkoitus, siihen yritän uskoa :)
Parisuhteesta masentuneen ihmisen kanssa minulla ei ole kokemusta, mutta paras ystäväni on ollut jo monen vuoden ajan enemmän tai vähemmän masentunut. Toisinaan on ollut äärettömän rankkaa pysyä hänen rinnallaan ja pelätä milloin hän oikeasti tekee jotain itselleen. Rankinta oli yläasteella kun elin liian vahvasti mukana ystäväni tuntemuksissa ja ahdistuin hänen pahasta olostaan. Sitten opin etten pysty hänen puolestaan masennusta poistamaan, mutta silti en ole jättänyt häntä yksin.
VastaaPoistaMasennus on aina rankkaa, niin sairastuneelle kuin läheisillekin.
Näin on, masennus vaikuttaa ihmisiin niin laaja-alaisesti, niin ihmiseen itseensä kuin läheisiinkin.
PoistaOn hyvä tietää ja tuntea omat rajat, että mihin omat voimavarat riittää, kun on toisen tukemisessa ja kuuntelemisessa kyse. Mielestäni ihan kaikkea ei tarvitse läheisenkään ihmisen kestää. Tällä tarkoitan lähinnä sitä, että jos omat voimat alkavat olla niin vähissä ettei jaksa olla auttamassa toista koko ajan, niin silloin voi toiselle asian nätisti ilmaista.
Ketään ihmistä ei toinen ihminen kuitenkaan pysty vahtimaan 24/7.
Se on sitten eri asia, miten masentunut ottaa tällaisen kommentin vastaan, mutta jos on tosiystävä niin ymmärtää myös sen toisen ihmisen henkistä jaksamista. :)
Tuntuu että monet traumat johtuvat rakkaudettomuudesta, hetkestä jolloin meitä on loukattu, kohdeltu kaltoin tai jopa loukattu fyysisesti. Kaikki on johtunut tapahtumasta, joka ei ole sisältänyt rakkautta ja on riistänyt sen meiltä tuosta kyseisestä kokemuksesta ja tehnyt siihen mustan kolon rakkaudettomuulle, ja tätä nyt haluaisimme paikata.
PoistaEtsimme siis rakkautta joka aukaisi meille tien tuohon masentuneisuuden kohtaan ja korjaisi sen. (Niin ei aina kuitenkaan käy; kun haavamme aukaistaan, emme kestä sitä ja hylkäämme avun niiden hoitoon. Tämä on kai isommissa traumoissa tyypillisempää.)
Tarjoamalla toiselle siis rakkaudellisen ympäristön, rakastamalla häntä sellaiseen kuin hän on ja hyväksymällä hänen traumansa, hän uskaltautuu hiljaettan kohtaamaan ne ja alkaa käsittelemään niitä.
Tarjoamme siis rakkauttamme muille, ja otamme sitä vastaan. Mutta jos puhutaan parisuhteesta, niin pitääkö antamisen ja vastaanottamisen tuolloin olla balanssissa että se kestää, sitä ihmettelen?
Ku tuntuu että suurin osa parisuhteista kariutuu nykyään juurikin masentuneisuuden takia. (Mielestäni masentuneisuutta on myös takertuminen ulkoisiin asioihin= esim. maine, ulkonäkö ja mammona), jotka luovat nykyään aivan ihmeellisiä paineita ihmisille siitä mitä heidän -tulisi- olla.. He taas ajauvat aivan omiin kriiseihinsä kaiken kiireellisyydensä keskellä, ja näistä kriiseistä he myös etsivät rakkautta omiin koloihinsa, sitä koskaan löytämättä..
Outo maailma.. masentuneisuuttako tää on täynnä? :D
Eniveis, itsekin masennus-diagnoosin saaneena, pidän monia meitä masentuneitea ihmisiä, ennenkaikkiaan, erittäin jaloina ja todella huomioonottavaisina ihmisinä ja mielestäni me masentuneet ihmiset emme välttämättä haikaile kuita taivailta ainakaan niin paljon kuin valtaosa ihmisistä tekee. Vaan me ollaan uskallettu pysähtyä, ja se on mielestäni rikkaus mitä kannamme sisällämme.
Vaikeetahan tää koko fucking elämä on.. meille kaikille! prkl.
Kiitos tosi hienosta kommentista! :)
PoistaJokainen ihminen varmaan vähän eri tavalla yrittää paikata noita masentuneisuuden ym. mukaan tuomia tyhjiä aukkoja, rakkaus on varmaan usealle juuri se asia. Onhan se ihana tunne, kun on joku ihminen joka hyväksyy sinut täysin ja voit olla oma itsesi vahvuuksine ja heikkouksine. Mutta mielestäni ihmisten tulisi löytää myös muunlaisia asioita tuomaan sitä hyvää oloa, koska miten sitten käy jos suhde päätyykin joskus eroon? Onko sitten taas alkupisteessä?
Parille tuttavalle oon sanonut, jotka ns. käyttävät rakkautta täyttämään sen tyhjyyden tunteen, että elämään pitää saada muutakin. Tehdä niitä asioita joista itse nauttii, löytää miellyttävä ammatti tai työ joka parantaa itsetuntoa ja tuo onnistumisen tunteita.
Mitä tuohon balanssiin tulee, niin se on varmaan paljon ihmisistä kiinni.. jotkut saattavat jaksaa hyvinkin paljon ottaa vastaan asioita, mitä ympäriltä tulee, mutta eivät välttämättä itsestään anna yhtä paljon takaisin tai toisinpäin. Kyllähän se pidemmän päälle voi käydä raskaaksi tosin, jos tuntee olevansa toiselle ihmiselle se, jonka päälle huolet voi heittää.
Maailma on tosiaan outo ja sairas paikka. Monet ihmiset pitää itseään riittämättöminä, muokkaa itseään johonkin muottiin tai jonkinlaiseksi lähinnä muiden ihmisten takia. Ympäristö ei myöskään helpota paineita mm. mitä media ihmisille "tarjoaa".
Pitäisi osata käyttää enemmän omia aivojaan, eikä lähteä joka ikisen trendin vietäväksi.
Ja tuo on kyllä totta, että masentuneet ihmiset ei haikaile sitä kuuta taivailta tai kaiken maailman mammonaa, vaan elämän perusasiat on ne kaikista tärkeimmät. Minun unelmani on, että joku päivä osaisin elää sairauteni kanssa niin, etten enää pelkäisi milloin se ottaa minusta taas vallan. Toisin sanoen, haluan olla onnellinen :)
Meidän suhde on kestänyt masennukseni mutta onhelmat tulevat jostain ihan muualta. Minuakin on kiusattu koko peruskouluajan ja opiskeluajan. Myös narsistin uhrina ollut. Olen kuitenkin sitä mieltä että parisuhteessa ei ole pakko oman jaksamisen kustannuksella auttaa masentunutta ja koittaa vaan jaksaa. Kaikilla ei ole siihen rahkeita ja ae on ihan ok.
VastaaPoistaHienoa kuulla, että suhteenne on kestänyt masennuksen.
PoistaJa ikävä puolestaan kuulla, että sinuakin on kiusattu ja olet ollut narsistin uhrina, kaikkea pahaa sitä ihminen joutuukin elämässään kokemaan :(
Niin ja oikeassa olet, jokainen toimii elämässään omien voimavarojen mukaan tai ainakin pitäisi toimia. Ei siinäkään ole järkeä, jos itsensä polttaa ihan piippuun auttaessaan toista.
Narsistin otteessa ehkä lähes 20v. Aina vaatimuksia enemmän ja ilkeitä huomautuksia yhä kipeämpiä. Seksi väheni ja sekin naiseni kanssa huonoa. Hän ei ollut mukana ja vain 2-3 kertaa vuodessa. Loppuaikoina jopa vuoden taukoja. Itkin vaan pienestäkin, olin todella rikki. Nyt kahden vuoden jälkeenkään erosta hän ja lapseni eivät usko äitinsä olevan narsistinen koska hän on iloinen tavatessaan lapset. Minulle aina synkkä ja komentavainen haiseva vanha hölmö, mitä ikinä. Nyt harkitsen jopa maasta muuttoa ihan vakavasti. Paikkakunnalta muutto on vähin. Ihminen ei tahdo olla mitenkään yhteistyökykyinen keskustelemaan ongelmista tms vaan heti eroaa. Uskomaton ja kipeä asia kaikille. Kiloja lähtee vauhdilla ja vuosia menee huomaamatta ilman ulkoilua tai muuta sosiaalista kanssakäymistä. Hän kiusasi sairaseläkkeelle työpaikallaankin työntekijöitä mutta ei tätä hänelle uskalla sanoa, kuulin siitä. Asia on tosi vakava ja toivoisin hänen kuuntelevan kunnon keskustelua niin ettei hän ala metelöimään.
VastaaPoista